Kuka hoitaa äitiä?

Tällainen kysymys on pyörinyt paljon mielessäni viime aikoina.

En tiedä, onko se edes hyvä tai tarpeellinen, mutta kirjoitan miksi itse tätä pohdin. Saa olla samaa mieltä, saa olla erimieltä ja mielelläni otan palautetta, mitä mieltä lukijat ovat. Palautetta voi antaa privaatisti tai kirjaamalla sivuilleni.

Äiti hoitaa perheen ja aikatauluttaa arjen.

Äidille kuuluu lasten asioiden junaileminen ja järjestäminen. Äiti huolehtii, että lapset saavat pienenä ruokaa, lämmintä vaatetta, syliä ja leluja. Äiti hoitaa, että neuvolakäynnit tulee kirjattua kalenteriin, hammaslääkärit tulee hoidettua ja tarvittavat ja sopivat varusteet löytyvät keliin kuin keliin. Äiti hoitaa, kun lapsella on paha mieli ja hän tarvitsee jotakin….

Listahan on loputon ja lasten kasvaessa hoidettavat aiheet vain muuttuvat.

Lisäksi äiti on töissä ihan niin kuin isäkin.

Nyt kun lapset ovat teinejä, niin koen usein epäonnistuneeni.

Epäonnistuneeni siinä, että vaadin lapsilta osallistumista perheen asioihin ja tekemisiin.

Kaikki kolme ovat sitä mieltä, ettei heidän tarvitse osallistua ja tehdä.

Mutta vaikeata on, palveluun on totuttu ja siksi on vaikea olla omatoiminen.

Äiti on se pahis. Iskä on usein hyvis, vaikka hänenkin kohdallaan on toivomisen varaa asioihin osallistumisesta. 

Eilen kun koko päivän yritin vaatia lapsia siivoamaan huoneensa, sillä alakerran siivoaminen on mielestäni melko turhaa, kun yläkerrasta pölyt tulevat alas. Siivosin alakerran kumminkin.

Yläkerta on edelleen siivoamatta.

Teinien mielestä äiti on nolo. Muistan omankin tunteeni omasta äidistäni.

Äiti oli nolo ja isä ihan ok. Äiti komensi ja isä silitti päätä. Yhteinen linja oli usein hakusessa.

Uskon tänä päivänäkin, että perheiden suhteet olisivat paremmat myös vanhempien osalta, mikäli asioista puhuttaisiin ja vaikeitakin asioita nostettaisiin ylös. Yhteistyöllä yritettäisiin löytää perheen yhteiset tavat toimia.

Välttely on helpompaa, mutta onko se pidemmän päälle oikea tie?

Mielestäni ei ole. Vaikeitakin asioita pitää uskaltaa ottaa puheeksi. Mikä painaa, mikä on murheena, miksi jokin asia ei suju? Miltä tuntuu? Missä tuntuu?

Alkuperäiseen kysymykseeni vastatakseni. Kuka hoitaa äitiä?

Kuuden vuoden selviytymistarinassa uupumuksesta ja masennuksesta olen oppinut, että äidin tulee hoitaa itse itseään. Kukaan muu ei sinun puoliasi pidä, paitsi sinä itse.

Pitää kysyä itseltään, mitä minä tarvitsen jaksaakseni?

Minä tarvitsen aika perinteisiä asioita. Lepoa, rauhaa ja palautumista. 

Keinoiksi olen löytänyt Yin-joogan, metsässä kävelyn ja maisemien ihailun, välillä tarvitsen pientä irtiottoa kotoa. Joko yksin tai mieheni kanssa. 

Vertaistuen merkitystä korostan myös, äiti tarvitsee ystäviä, sekä perheellisiä, että perheettömiä jaksaakseen. Kun purkaa omaa kuormaansa sopivasti, niin saa hyviä keskusteluita. Nimenomaan keskusteluita. Vertaisuudessa suurin merkitys on vuorovaikutuksessa. Älä kaada koko kuormaasi ystävälle, vaan keskustelkaa yhdessä omista näkemyksistänne. Tällainen vertaisuus kantaa pitkälle.

Kun avaat jotakin omaa, niin vastapalveluna saat muitakin avautumaan.

Asioista kannattaa keskustella. Huolihetkiä kannattaa pitää ja kirjata vaikka huolet ylös. Olen kuullut huolivartin auttavan. Huolet ylös kirjattuina ne ovat pois mielestä tai ainakin siirretty hetkeksi pois paperille. Toinen hyvä tapa on kerätä metsässä vaikka käpyjä ja tikkuja, laittaa ne vaikka kiven päälle ja ulkoistaa huolensa niihin. Mikäli niitä on paljon, niin voi miettiä, mitkä ovat oikeasti ihan todellisia huolia. Kannustan samanlaista toimintaa myös ilonaiheiden kanssa. Jokaisessa päivässä on hyvä muistaa myös ne hyvät ja iloa tuottavat asiat.

Liika murehtiminen alkaa johtamaan negatiivisuuden kierteeseen, mutta kun muistutamme itseämme myös hyvistä aiheista (terveys, lämmin koti, ystävät ja lähimmäiset). Usein nämäkin tiedostaa vasta kun niissä tulee ongelmia.

Yksi keino on uuteen rooliin heittäytyminen. Näytteleminen aikuisten teatterikurssilla vie ajatukset ihan muihin asioihin. Siellä saa nauraa ja heittäytyä vaikka pieneksi lapseksi roolissaan. Ihana ryhmä inspiroi hauskan ja kivan äärelle. Kaikki saavat olla juuri sellaisia kuin ovat ja tuetaan toisiamme. Huonoa suoritusta ei ole vaan kaikki ovat hyviä ja kehitystä tapahtuu turvallisessa ympäristössä pätevän ohjaajan kanssa.

Elämä on tässä ja nyt, sitä ei kannata tuhlata turhaan murheeseen.

Monta kertaa olen miettinyt omaa teiniaikaani, kuinka erityistä ja kivaa aikaa se oli tosin kaikkine kasvukipuineen ja muutoksineen.

Kannattaa nauttia ihan jokaisesta vaiheesta ja yrittää löytää hyvää jokaisesta päivästä.

Tänä vuonna olemme ainakin saaneet nauttia talvesta ja lumesta.

Elämä on tässä ja nyt!