Yritin kaikkeni pysyä kasassa tai olin yrittänyt jo pitkään, ainakin viimeisen vuoden kaikki oli ollut todella vaikeaa.
Särkyä oli päästä
nilkkoihin saakka, ihmettelin työkavereilleni, särkeekö teitäkin joka
paikkaan?
Ei, he vastasivat.
Kummallista, minuun sattui joka paikkaan. Sairastelin, jota ei ollut vuosiin
tapahtunut.
Päähän ei mahtunut enää mitään.
Toukokuussa samana vuonna
olin saanut jo varoituksen kunnostani.
Juoksulenkin jälkeen (joka poikkeuksellisesti oli sujunut ihan hyvin), voimat
vain lähtivät
kehosta. Myöhemmin alkuillasta sain TIA kohtauksen (aivojen verenkiertohäiriö).
Matka jatkui sairaalaan tutkimuksiin, mutta mitään ei löytynyt.
Siellä 2 yötä vietettyäni päätin, että tänne ei enää, jotakin on muututtava.
Urheilijan sydän, kaikki arvot kohdillaan. Pää ja sydän vielä tutkittiin
tarkkaan eikä mitään syytä.
Kuukausi sairauslomaa,
jonka perään loma. Sitten paluu töihin, heinäkuussa 2015.
Olin sijaisena kahdelle ihmiselle, omien töiden lisäksi, joita myös oli vielä
riittämiin.
Ensimmäisestä päivästä
lähtien kaikki oli yhtä katastrofia.
Asiakkaat soittelivat ja vaativat, minä yritin toteuttaa heidän toiveensa.
Itkin ja tein työni.
Kuitenkin asiakaspalaverit sain pidettyä itseni kasassa, muuten vaan itkin
kopissani.
Sinnittelin 4 viikkoa ja kollegan palattua tilaisin lääkärin samalle päivälle.
Senkin tein syystä, kun työkaveri kysyi, miten on mennyt ja minä purskahdin
itkuun.
Hän kehotti menemään lääkäriin, jos tilanne on näin huono.
Vihdoin menin, kerroin taustani ja tilanteeni.
Lääkäri oli
kauhistunut, kyllä niitä palloja heitellään, niin paljon kun olet valmis
vastaanottamaan, sinun pitää itse rajat vetää.
Mitä? Olin kyllä jo kieltäytynyt kerran eräästä työtehtävästä, joka tuli eteen
uudelleen. Otettiin
se kollegan kanssa. Ei muitakaan ole.
Siitä alkoi sairausloma ja toipuminen elokuussa 2015.
Tapasin välillä työkavereitani ja meni vielä monta kertaa ennen kuin pystyin
itkemättä
vastamaan heidän kysymykseensä.
Sari, kuinka sinä voit ?
He eivät onneksi minua painostaneet, kun en pystynyt jätimme asian siihen.
Kaiken toipumiseni ohella, minulla oli 3 lapsen perhe pyöritettävänä.
Mies on työskennellyt toisella paikkakunnalla vuosia.
Eli lepoa ei juurikaan jäänyt työn ja perheen lisäksi.
Olinkin töissä usein sanonut, kun puhuttiin Tv-ohjelmista tai lehtijutuista.
Minä en ole vuosiin katsonut Tv:tä, enkä lukenut lehtiä. Hoidan vain arkea,
teen töitä ja
kaiken jäljelle jäävän ajan ”suoritan urheilua”.
Lenkkeilin, kävin body pumpissa, salilla jne.
Suoritin työni, suoritin perhe-elämää ja suoritin vapaa-aikaa kuntoilemalla.
Koko elämä oli yhtä suorittamista.
Mikään ei tuntunut miltään, menin vain paikasta toiseen
automaattivaihteella, joka tosin oli alkanut jo pahasti yskähdellä.