RAJAT-ON

Vai onko?

Rajojen vetäminen on ikuisuuskysymys.

Mikäli sinulla ei ole koskaan ollut mitään rajoja, on melko vaikeaa alkaa vetämään niitä.

Kun kerroin vuonna 2015 lääkärille tilanteestani hän sanoi:

”Niin kauan palloja heitellään, kun olet valmis ottamaan koppeja”, itse sinun pitää rajat vetää ja oppia sanomaan EI.

Tämä on ollut yksi isoimmista oivalluksistani, kiitos lääkärille tämä neuvo on kulkenut mukanani jo kuuden vuoden ajan.

Osaanko jo vetää rajojani?

Hyvä kysymys. 

Osaan kyllä olla innostumatta kaikesta. 

Aikaisemmin olin aina innokas kokeilemaan jotakin uutta urheilulajia, osallistumaan työpaikan kehitysideaan, järjestämään läheisille hyvän mielen tilaisuuksia, järjestämään lapsille kaverisynttäreitä ja jopa ihan vapaaehtoisia pikkujouluja.

Innostuin aina uusista asioista ja lähdin vauhdilla mukaan.

Kunnes lääkärin sanat pysäyttivät. 

Mitä olen oppinut?

Olen oppinut sanomaan nukkuvani yön yli ennen kuin vastaan myöntävästi kaikkeen. Olen oppinut sanomaan ei, koska……

Yön yli nukkuminen saa usein asiat uuteen valoon.

Onko minun kalenterissani ihan oikeasti tilaa kaikelle. Jaksanko minä ihan todella?

Suostunko asiaan syystä, että itse haluan vai syystä että en tuota pahaa mieltä jollekin toiselle.

Siinäpä vasta kysymys? Olen ymmärtänyt, että moni asia on kohdallani hyväksynnän hakua. Halua, että minusta pidetään, en tuota pettymystä, enkä aiheuta kenellekään pahaa mieltä kieltäytyessäni.

Asioita pitää pohtia hieman tarkemmin.

Jaksanko minä? Edellä menee perheen hyvinvointi ja aika lapsille ja heidän kanssaan oleminen.

Perhearki on todella kuluttavaa. Jälkikäteen ymmärsin, kun lapset ovat pieniä, aviopuoliso enimmäkseen töissä toisella paikkakunnalla, oma työ kiireistä, niin siihen ei olisi kannattanut enää lisätä vauhtia omilla liikunnallisilla harrastuksilla tai järjestämällä työpaikan henkilökunnalle hyvää mieltä pitämällä vaatekutsuja, kosmetiikka kutsuja jne.

Kun on tietynlainen perfektionisti ja vaativa itselleen, niin EI:n sanominen pitää oppia kantapään kautta.

Omalla kohdallani en olisi toivonut sen menevän niin pitkälle.

Toisaalta asioilla on tapana järjestyä.

Tänä päivänä olen paljon viisaampi minä (ainakin omasta mielestäni)

Kotona rajojen vetäminen on aiheuttanut paljon erimielisyyksiä. Lapset kyllä osaavat!

He ovat pompottaneet minua aina ja nyt kun sanon, että teet asian itse, niin parhaat kommentit ovat olleen jokaisen kolmen suusta: ”halusitteko te edes meitä, kun palvelu ei pelaa”

Mielestäni oikein hyvä ja arvokas kysymys. Nyt lapset ainakin ovat moneen kertaan kuulleet, kuinka tärkeitä he ovat ja kuinka he ovat haluttuja.

Ymmärrän, että teinit eivät hyväksy, että äiti ei tule ja siivoa heidän huoneitaan, äiti ja isä ei tuo ruokia nenän eteen (tosin ihan liian usein viemme). Äiti ja isä ei voi käydä koulua teidän puolestanne. Välillä räiskähtelee oikein kunnolla ja siinä koiramme Stella katselee silmät pyöreinä ja poistuu takavasemmalle vahtipaikalleen.

Tunteiden pitääkin saada näkyä. 

Olen lapsia kehottanut, että hakatkaa vaikka tyynyä, jos oikein kiukuttaa. Mutta älkää heitelkö mitään tai satuttako itseänne.

Rajojen vetäminen lähtee omasta lähipiiristä, siitä pikkuhiljaa opetellaan tervettä itsekkyyttä.

Opitaan kysymään itseltä: Mitä minä ihan oikeasti haluan? Mitä minulle kuuluu ja kuinka jaksan?

Mitä tarvitsen juuri nyt?

Näihin kysymyksiin ei löydy vastausta kiireessä. Automaatti toimii ja ei osaa ajatella mitä me todella tarvitsemme. Automaatti pitää pysäyttää, aloittaa siitä paljon puhutusta ja parjatusta rauhallisen läsnäolon hakemisesta. Kuunnella kehoaan, kuunnella hengitystään, mennä metsään ja tarkkailla luontoa ja pysähtyä sinne hiljaisuuteen.

Luonto ja jooga ja kaikenlainen rauhoittuminen ovat olleet minun keinojani.

Kun rauhoittuu, niin huomaa kuinka kovilla on ja mitä tarvitsee ja mitä keholle kuuluu.

On minulla liikunta myös pysynyt mukana, mutta osaan siinäkin olla armollisempi.

Ole rohkea ja lähde etsimään omia rajojasi. Älä ole rajaton, vaan muuta sitä suuntaan rajat on!

Iloa ja pientäkin valoa marraskuiseen tunnelmaan!