Lähdimme perheen kanssa matkalle Rukalle.

Matkaa on odotettu puolen vuoden ajan, siitä lähtien, kun olemme matkan varanneet. Emme ole vuosiin käyneet pohjoisissa perheellä. Viimeksi silloin kun lapset olivat pieniä.

Nyt lähdettiin matkaan ja uusi seuralainen on Stella koira. Tästä syystä pojat tulivatkin alkumatkan junalla ja otettiin heidät kyytiin Oulusta, että saimme matkustaa hieman väljemmin koiran ja tyttäremme kanssa.

Matkailu avartaa ja olemme aina tykänneet tehdä reissuja perheenä.

Lasten kokemus laskettelusta on vähäinen, vanhempi poika on käynyt jonkin verran rinteessä, mutta kaksoset eivät. Hyvin he kuitenkin oppivat ja alkuun otettiin hiihtokoulua kaksi tuntia.

Hiihtokoulusta oli paljon apua, kun rinteet ovat pitkiä ja osa jyrkkiä. Hiihtokoulussa opetetaan hissikäyttäytyminen, joka on ollut oma painajaiseni lasketteluajoilta.

Olen aikoinani ollut napakymppimatkalla Italiassa Courmayerissa ja siellä rinteet olivat jyrkät.

Tuolihississä en ymmärtänyt ottaa jalkojen alta suojatukea pois ja hissi meinasi lähteä jo takaisinpäin. Vieressä kaveri huusi jo aika kovaa (en muista millä kielellä :), onneksi selvittiin kuitenkin.

Muutama tunturimoka täällä tuli tehtyä ja siitä syystä päätin tehdä tämän kirjoituksen.

Asutaan ihanissa rivitaloissa aivan rinteen juurella. Taloja on paljon samanlaisia ja kerran palatessani hakemaan unohtunutta tavaraa tapahtui seuraavaa.

Nainen tuli talon edessä vastaan suksineen ja minä moikkasin häntä ja menin reippaasti ovelle.

Laitoin koodin, jolla ovesta kuljemme ja tulikin punainen valo. Minä siinä miettimään, että onko erinomainen numeromuistini kadonnut ja naputtelin koodin uudelleen ja punaista. Ei kahta ilman kolmatta vaan vielä naputtelut ja punainen valo. Siinä katsoessani talon numeroa, ymmärsin olevanikin naapuritalon ovella. Itseäni huvitti, että vastaan tullut nainen, jota reippaasti tervehdin oli varmasti tullut juuri siitä ovesta. Ehkä häntäkin vähän huvitti määrätietoinen kävelyni ovelle koodia painelemaan. Siitä suomalaisen nolosti oman talon eteen hiipien.

Varasin miehelleni ja minulle ihanan Iglu majoituksen hänen lähestyvien syntymäpäivien vuoksi.

Majoitus oli yllätys hänelle ja oikein hyvä olikin.

Olen itse vuosia jo haaveillut tällaisesta majoituksesta ja oli kyllä todella hieno kokemus.

Iglu oli rannalta päin kevyttä metallia ja sisään ei nähnyt. Järvelle näkyi laseista hienosti.

Ilta oli kun menimme ja pimeää. Jäällä oli menijöitä, mutta meillä pimeää ja oletus että lasit ovat sellaiset, että niistä ei sisälle näe.

Aamu valkeni ja ihailimme jäällä kulkijoita ja upeita maisemia Iglusta.

Mieheni lähti edellä aamupalalle ja minä siinä pukemaan ja ihmettelemään, että kylläpä tuntuu siltä, että tuo jäällä kävelevä mies koirineen katsoo suoraan tänne hieman häveliäänä näkemästään. No minä puin reippaasti ja ajattelin, että eihän hän näe sisään.

Aamupalan jälkeen lähdimme järvelle kävelemään ja katsoimme heti, että kyllähän sinne Igluun tosi hyvin näkee jo pitkältä. Minä siinä taas hieman suomalaisen nolosti, että nyt ymmärrän miehen ihmetyksen, kun minä puen ja hän näkee minut suoraan. Näin myös ymmärsimme, miksi ne verhot olivat, jotka olimme vetäneet sivuun, että näemme maiseman ja kukaan ei näe meitä ja toisin kävi.

Eräretkeily ajatuksemme ei mennyt myöskään ihan nappiin.

Mieheni katsoi, että ajetaan Oulangan luontokeskukselle ja käydään ihailemassa Kiutakönkään hienoa koskea. Pakkauduimme autoon ja lähdimme matkaan makkarat mukanamme.

Tarkoitus kuunnella kosken kohinaa ja paistaa makkarat vierellä olevalla laavulla.

Ajoreitti sinne oli osin vielä jäinen, mutta hyvin pääsimme perille.

Poikia olin patistanut laittamaan nyt vihdoin talvikengät jalkaan, kun menemme polulle.

Lähdimme parkkipaikalta ja vastaantulijat katsoivat vähän jalkineitamme.

Ei kun metsään ja polulle. Polku oli todella liukas ja ei hiekan muruakaan.

Minäkään en ollut pukenut nastakenkiä vaan ihan vaan talvikengät.

Yritimme päästä eteenpäin. Toinen poika kaatui ainakin viisi kertaa, luistelimme kengät jalassa sen 500 metriä, kunnes jäimme miettimään, että emme koskaan pääse jyrkkää alamäkeä alas tässä kelissä ja toiseksi tänne on vaikea saada apua. Tuumailtuamme lähdimme takaisinpäin ja enkös minä äiti lentänyt oikein kunnolla selälleni. Onneksi oli reppu ettei pää kolahtanut.

Luistelimme ja kiipeilimme polun viertä ja Kiutakönkään koskesta kuulimme kohinan. 

Yksi vastaantulija kertoi, että luontokeskuksesta saa vuokrata nastoja kenkiin.

Kaikkea pitää harjoitella ja kokea. Ajoimme takaisin ja pojat menivät mäkeen, joihin pääsi turvallisesti hissillä ja alas suksilla.

Niin kuin kaikkia muitakin elämän asioita, niin erämatkailua pitää vähän harjoitella ja ymmärtää, että ei ne verhot Iglussa ihan muuten vaan ole. 

Ja myös se, että luontokeskuksen luonnonsuojelualueen polku ei ole hiekoitettu ja nousut ovat jyrkkiä ja jäisiä.

Elämä on paljon uuden opettelua ja uusia kokemuksia.

Niitä päin kannattaa mennä rohkeasti ja avoimin mielin. Iloa ihan jokaiseen päivään, edes hitusen verran. Toivottavasti sain hymyn huulille