Nykymaailma vaatii tehokkuutta ja tarmokkuutta.
Pitää olla ajanhermolla. Pitää tietää lasten asiat, työpaikan asiat, ystävien asiat, yleismaailmalliset asiat, ehkä vähän naapureidenkin asioita (mikäli riittää kiinnostusta).
Mitä odotamme meidän lapsilta?
Sitä olen usein miettinyt ja ajatellut, että oliko järkevää kuitenkaan viedä lapsia heti 4-5 vuotiaina harrastusten pariin?
Kavereita oli päiväkodissa ja loppuilta olisi ollut hyvä rauhoittua perheen pariin.
Lapsia viedään erilaisiin harrastuksiin, jotta heidän vahvuutensa löytyisi ja heistä tulisi huippuja jossakin. Olen kotona usein todennut, että harvasta tulee kuitenkaan Suomen huippuja.
Paras olisi, että kaikilla olisi samanlainen mahdollisuus harrastaa halutessaan.
Pitää olla mahdollisuus olla myös harrastamatta.
Ihan paras olisi, jos lapsi löytäisi itse oman harrastuksensa.
Eikä kokeilemalla niitä, mitä vanhemmat haluavat hänen kokeilevan. Tai mitä vanhemmat ovat harrastaneet?
Itse löysin toisella vuosiluokalla koripallon.
Senkin löysin, kun ystäväni pelasi sitä. Menin mukaan treeneihin ja ystävä lopetti ja minä jatkoin.
Jatkoin melkein kymmenen vuotta.
Lisäksi hiihdin paljon. Isäni oli kova hiihtämään ja innosti meitä hiihtämään. Oli helppo hiihtää, kun välineet olivat kunnossa. Koulussa hiihdin kisoissa ja hiihdin myös koulujen välisissä kisoissa.
Saavutuksina oli kolmas sija oman koulun kisoissa ja koulujen välisissä kuudes.
Kävin paljon hiihtämässä itsekseni hiljaisilla laduilla.
Kerran huomasin arkena, että joku tulee perässäni ja hiihdin karkuun niin kovaa kuin pääsin.
Lopulta tämä mieshenkilö hiihti minut kiinni ja totesi: ”koska olet noin kova hiihtämään, tulisitko hiihtämään Pirkkalaan joukkueeseen.
Sanoin: En tule, kun pelaan jo koripalloa.
Kerroin asian myös kotona ja jälkeenpäin olisi ollut ehkä hyvä, että tässä vaiheessa vanhemmat olisivat potkineet minua sinne hiihtojoukkueeseen.
Ei minusta Suomen huippua olisi tullut, mutta olisin ehkä päässyt edes piirinmestaruuskisoihin.
Tästä summauksena, ennen päätettiin itse omat harrastukset ja kotoa ei niihin juuri puututtu, toki urheiluseuroja tuettiin enemmän ja harrastukset eivät olleet niin kalliita.
Tänä päivänä vanhemmat maksavat isoja rahoja lastensa harrastuksista. Se on muuttanut vanhempien roolia harrastuksissa. Vanhemmat valmentavat ja kuljettavat lapsiaan ja ovat tiiviisti mukana lastensa harrastamisessa. Joskus ajattelen, että liian tiiviisti. Muistan itse joskus kaivanneeni vanhempia katsomaan koripallopelejäni. Isä kävi kerran tai kaksi, äidin en muista käyneen koskaan.
Itse olen kieltämättä turhankin innokas kannustaja lasteni harrastuksissa. Välillä jopa niinkin innokas, että viereeni tulee kummasti tilaa. Koronasta huolimatta
Elän tunteella ja kun kentällä tapahtuu, reagoin siihen. Olen pyrkinyt olemaan hiljaa, mutta kun ei vaan pysty. Tosin minulla ei ole tapana arvostella ketään. En pidä tuomareiden arvostelusta (he tekevät tärkeää työtä), en vastustajien arvostelusta, en vastustajien kannatusjoukkojen arvostelusta. Lasten harrastuksissa meidän vanhempien tulee näyttää rehtiä ja reilua esimerkkiä ja mikäli se ei onnistu, niin pysyä pois kentän laidalta. Korona-ajalla yleistyneet striimaukset onneksi päästävät meidät tunnelmaan mukaan jopa kotisohvalta.
Kaikkihan aina sanovat, että ennen oli paremmin.
Sehän ei ole toki totta, jotkut asiat olivat paremmin. Aikakaudesta toiseen peilatessa aina löytyy asioita, jotka olivat ennen paremmin.
Omasta mielestäni ennen ihmiset olivat läheisempiä toisilleen ja kuuntelivat kuulumisia ja huolehtivat paremmin toisistaan. Nykymeno on tehnyt meistä ihailijoita sellaisille asioille, joita meille mediassa tarjotaan. Meidän pitäisi muistaa nostaa tarpeeksi usein nenä ruudulta ihan jo senkin takia, että silmämme saavat lepuutusta. Silmille ei tee hyvää katsoa koko ajan lähelle ja vilkkuvaa kuvaa, katseen pitää hakeutua horisonttiin, että saamme silmille ja aivoille lepoa.
Tyhjä katse kaukaisuuteen saattaa myös herättää meissä tunteita joita emme ole pitkään aikaan tunteneet ja ajatelleet.
Pysähtyminen on joskus pelottavaa. Nykyään kun on muotia tehokkuus ja nopea toiminta.
Itse uupumuksessani opin, että pysähtyminen vaatii aikaa, sillä tavat joilla on toimittu vuosikausia eivät häviä ihan hetkessä. Itsekin kuljin sumussa puolisen vuotta ennen kuin aloin ymmärtämään levon tarvetta. Keho oli sen jo pitkään viestinyt levon ja pysähtymisen tarpeesta, mutta mieli sen kun porskutti eteenpäin.
Vuosien varrella oivaltaminen on lisääntynyt ja ymmärrys omaan minään.
Valmista ei tule koskaan, mutta vuosien työ on saanut pään pysymään pidempään pinnalla.
Omien puolien pitäminen ja rajojen vetäminen ihan kaikilla elämän alueilla on kaiken perusta.
Kun on ollut aina joo joo ihminen, niin vaikea on alkaa kieltäytymään.
Olenkin neuvonut, että ensin voi aloitella en, koska. Sen jälkeen voi aina sanoa nukkuvansa yön yli, kunnes lupautuu mihinkään. Tämä keino on ollut minulla tehokkain, kun innostun aina uusista asioista. Yön yli nukuttua moni asia näyttää toisenlaiselta.
Kehotan myös sinua rohkeasti tekemään omia valintoja selittelemättä.
Oma valinta on jokaisen oikeus. Sitä ei tarvitse selittää kenellekään, oma valinta on oma valinta.
Terve itsekkyys on jokaisen oikeus.
Elämä helposti vie mennessään vauhdilla, muista sinäkin nauttia omista rauhallisista mikrohetkistäsi ja nauttia läsnäolon tunteesta!
Iloa viikkoon!
Juuri näin Sari, Rakas ystäväni 🥰
Sari.Miten hienosti osaat taas kertoa asioista joita moni pohtii tänäkin iltana.
Kun osaisimmekin olle armollisia itsellemme ja muille.Nyky aika on kovin vaativaa kaikilla sektoreilla.Etenkin sen Ein sanominen vaatii rohkeutta , kun kaikki ovat tottuneet kohdallasi ihan toiseen sanaan. Mutta se voi näyttää ihan uuden suunnankin elämään ja mielenrauhan💖